Mistä johtuu tämä yleiseltä vaikuttava totuus, perustuen empireaan: Mitä vanhempi ihminen, sitä suurempi perseennuolija. Jouduin tämän taas kokemaan, kun luin erästä tekstiä. Tämä selittää paljon Paasikiven käytöstä. En lukenut Paasikiveä enkä Paasikivestä.

Seuraavaksi pitäisi unohtaa sanavälit. En nyt jaksa. Huomenna olisi tentiksi kutsuttu kauhistus, en tajua asiasta mitään, hyvin yleisiä vain. Olin saanut lukijanpalautettakin, kaikkea sitä on, minulle tuli tuosta Parnasson palautteesta mieleen hauska juttu, että siihen voisi vastata, että miten niin kirjoittaja on sitä mieltä, eikö mielipiteen esittänyt nimetön kertoja. Siinä olisi skolastiikkaa! En kuitenkaan voi valehdella niin paljon, voin. Silmäilin silmämääräisesti päällisinpuolin ym. lehteä vasta, mutta katseeni kiinnittyi Pylkkös-esseeseen: selailin väitöstä kirjakaupassa ja mietin etten jaksa kiinnostua, jos ei tuoda itse tekijää mukaan. Tylsää on jälkiuuskritiikki vai mitä se on.

Pääsisinpä huomisesta tentistä läpi. Kamalan pitkä kirjakin ja niin tylsästä aiheesta, mutta jos läpäisen tentin niin saan "opintokokonaisuuden". Epäilemättä en sitä tule milloinkaan saamaan. Oltiin syömässä ja sadattelin huonoa tuuriani ja kirosin nuorta itseäni, johon vastattiin: "Parikymppisenä sitä innostuu tommosista ääliömäisistä asioista kuten filosofiasta." Sanon nyt ihan suoraan: tuo analyyttinen filosofia kyllästyttää minua todella paljon. Se on jonkinlaista masturbointia niin kuin Lehtola & Eskelinen sanoivatkin, aikanansa. Nähtävästi en jaksa keskittyä sen vertaa, että jaksaisin lukea tuommoista kauhistusta pari päivää ja sitä kautta maisteroituisin. Hyi mitä paskaa! Ja tuurillani tentaattori lukee tämän ennen kuin olen suorittanut aivan vitun tylsän tentin.

Nälkäkin on. En jaksa syödä. Ensi viikolla olisi mentävä arkistoon, se menettelee, olisi kirjoitettava, olisi luettavakin, eikä millään viitsisi. Taidan lyödä hanskat tiskiin! Tämä on niin ur-hommaa että seuraavana hetkenä voin hypätä riemusta kattoon. Vissiin vähän mielialat heittelee? Miksi sitä tänä vuonna 2010 sanotaan? Bipolaari on mennyt, varmaan myös tämä ADHD tai ADD tai mikä, mitä ne nyt ovat keksineet. Kyllä niillä sanoja riittää, sanat niiltä eivät lopu milloinkaan. Edelsikö bipolaaria, en muista nimeä, paniikkihäiriö? Sitä ennen oli ehkä näitä maanisuuksia ja depressiivisyyksiä, joskus ajat sitten hysteria, kohtuhulluus. Lääketieteen historia pitäisi kirjoittaa näiden nimitysten mukaan, ehkä on kirjoitettu, minä en tiedä.

Jaahas, löysin mutkan kautta uuden blogin. Yleensä ei mitään uutta kannata edes vikaista mutta vaikka olen ilmeisen jäävi niin kehotan tutustumaan. Yritrtään vielä ja ollaan ihan kokonaan välimerkittmiä jos siltä tuntuu vaikka kommentoja ilmoittikin että oikoluku ja kappalejako on ookoo. Hyvä että on yksi lukija! Se on enemmän kuin blogeilla keskimäärin sillä keskimäärin bloginpitäjä ei osaa lukea, eli ei voi itse lukea juttujaankaan, edes hän, tuo yksinäinen aivan oikein ymmärrety ihminen. laitan noita pisteitä väkisin ärsyttää en pane enää koskaan se ei ole minusta kiinno ollut ennekään tietyt kirjainyhdistrlmät ovt hankalia ja eilen illalla mietin tätä samaa rataa kaksi tuntia se ei kannata ei tuo hyvää en saanut unta enkä ollut ainoa kissa hypähteli mietin marcel proustia ja hänen päivärytmiään asuiko hän boulvard hausmannilla oikeastaan myös ja sekä että ja sen sellaiset sanat olisi unohdettava antaa tulla hämmästyttää miten helposti sitä suoltaa sidossanapaskaa ja muutenkin tämä prohejnti saisi jko loppua en milloinkaan lopeta sanon ja lopetan siihen ja-sanasta on päästävä eroon tässä projektissa projekti on hankala sana kaksisormijärjestelmällä ainakin ensin oikelata ylhäältä p sitten vasemmalle r sitten takaisin oikealle o sitten vähän alas j sitten taas ylös e takaisin alas k sitten ylös t ja oikealle i.esimerkiksi taiteilija tai kirjailija ovat myös hankalia slitykset loppuvay uhuin kuin vammainen vai mikä se on oikea korvani o kuuro eikä kuulohäirioinen saatanan hankala sana kiroilu on niin rumaa mutta kllä kiroilu piristää

Lyhyellä vierailullani maailman pääkapunkiin näin Gre De Lyonin mutten Austerlitziä, vaikka tuolla Laajarinteen blogissa asiasta uhosinkin, tai ylipäänsä kommentoin hänn matkaansa samaan paikkaan. En nyt kerro mitä tein, paitsi että pyörryin Stendhaalisesti Orsäyssä ja Montmertrella muista syistä. Astuin väärään metroon ja löysin itseni, tunnistin lopulta kukao len, olin jossakin ihan oudossa paikassa Vittuii mutta pääsin Plce de la Nationille ja kerroin baarinpitäjälle hakukonerunoudesta sanoin että se on uusimpia perverion muotoja, jos ajatellaan perversioita chasseguet-smirgeliläisittäin mutta hän oli siirtynyt keittiöön iirruin itse Perveriumiin ja pöytään tullessani laskuni oli maksettu aamlla kävelin ohi ja tervehdin tarjoilijaa nosin rahaa ja ostin metrolipun ja kiipesin mäelle ja siellä oli hauskaa ja lähettilin tekstiviestehä joissa kerroin saapuneeni taivaaseen kiersin hautausmaan kunnes löysin portille, lähtöpisteestä olisi ollut matkaa portille sata mtriä kiersi kaksi kilometriä vhän liioitellen js ovi kolahti perässäni kiinni mutta pääsin pois lauantaisin simetiere sulkeutuu aikaisin. Menin erääseen baariin piti kirjoittaa paikkaan, sain lopultakin tietää mitä pichet on suomeksi ja kirjoitin vihkooni: mahdan näyttää naurettavalta. Puhuin neekrerin kannsa populaareja astuin metroon ja oin taas väärässä paikassa ihmettelen miksi aina ja kiersin jäöytäväi ja vartija kehotti menemään oikealle ja löysin hiljaisen raiteen, sitten tuli juna ja menin siihen. Päätin lla menemättä edellisiltaiseen osoitteeseen, menin sinne minne pitikin, nukuin ja aamulla katsoin vihkostani missä olin ollut. sain tietää maksaneeni kafe kremestä 4.50 euroa, se oli ihan paskaa, en ollut käynyt suihkussa, en uskaltanut, pesin hampaita ja lähin ulos , löysin itseni taas jotakin gaarelta. niitä riitti. Sanoin emännällemme että lentokentille eksyy, monet viettävät niillä elämänsä, muistelin kuka niin oli sanonut, tämä joka kirjoitti Crashin, Ballard, en kuitenkaan maininnut sitatoineeni.

Yllätyin aamulla (pitäisikö jatkaa tuota söössötystä, ehkä jatkankin, en korjaa enää mitään!) kun sain syntymäpäivälahkaksi Marri Häikiön 2-osaisen Koskenniemi.elämäkerran. Hiukkasen jo luin. Mutta en ota opusta matkalukemisiksi vaan Crl-Gustav Liliuksen esseitä, mikä sen nimi oli, Eimikään. Kaikkeudesta. Eräs maailmanselitys tai jotakin sellaista, noin se oli. Se on pieni kirja, sitä on kiva lukea, luen sitten Vak-asiaa myöhemmin (Turun yliopistolla sanotaankin, kun joku alkaa opiskella kirjallisuutta: vak u. tai jos opettaja pn päällekäyvä: VAK OFF!). Katsoin eilen televisiosta Siperian kylmyyden länsirajaa, määrittelen sen Ruhrin alueelle, ehkä niihin maetsiin, jotka ovat Saksan ja Ranskan välillä. Sain välikäden kautta tiedon, että Pariisissa olisi jokunen l'mpöaste, kirjoituskätenikö kylmenee, en saa raapustettua merkintöjänä puistonpenkillä! Joudun sisätiloihin, luin Célilnetlä että ensimmäisen maailmansodan aikana "Pariisissa naisten nivusia kuumotti", vertasin alkutekstiin, siinä taidettiin puhua "perseestä", sitä vain, että oli hauska taas pitkästä aikaa lukea Célineä, räkätin pari kertaa ääneen, yökyyttelin päätäni, kaivoin korvaani. Illalla tuli ihmeelliseltä televisioanavalta, jonka nimeä en muista, se oli lyhennemuoto miehen nimestä, tuli dokumentti pariskunnasta, jonka lapsi oli siepattu! Ihmiset olivat jättäneet lapsensa yksin hotelliin tai semmoiseen ja lähteneet ravintelii, siepattu oli nelivuotias, kaksoset vielä norempia. Puhuimme, että engelsmanneilla tuo lastenhoitkon on vähän omanlaistaan, Suomessa tuosta saisi hritteillejättötuomion. Paha tätä on sanoa.Sitten joku perverssi kävi viemässä lapsen, tai sitten lapsi on muuten hukkunut. Siis mereen tai muuten. Kamalia asioita. Tuosta huomasin, että Suomessa sentään välitetään lapsista, joskus, periaatteessa, ei jätetä yksin, se olisi hirveätä, mietin kaupugilla kävellessäni dokumenttia, eikä niitä vanhempia voi syyttää, mutta kyllä toivoisi ettei noin toivottaisi. Toimittaisi siis. Nyt keksin! Menen ylihuomenna place de la Cilchylle kaffelle! Sieltähän koko Niin kauas kuin yötä riittää lähtee, muistaakseni. Eläydyn tunnelmiin. Missähän semmoinen place on? Voi olla että siinä ylhäällä. Laitan tuohon otsikon ettei minua pidetä täysin vajakkina, tai kai minua pidetään mutta kuitenkin. Kirjoitin "Jokijuoksee IV". Ehkä se valaisee. Taivaan jam aan. Olenhan sitä mieltä että Finnegans Wake alkaa suomeksi "... jokijuoksee" eikä mitään virtaamisia, juoksua se on, määrätietoista, juoksuhan on urheilulajeista hienoin. Tai ehkä kilpakävely pääsee lähelle, muutenkin tuommoiset kestävyyslajit, ihailen myös hiihtjäjiä, miten he tulevat väliaikapisteelle. Jättäisiko välimerkit pois isot kirjaimet tai jotenkin ihan paskaa paskia sitä ihtiäänsä, hyi hyi, en pidä semmoistesta. Marri Häöikiön olen kirjoittanut. Siis Marri. olen 38-vuotias. Ei uskoisi. Yli puolet keskimääräisestä eliniänodotteesta niin kuin sanotaan vaan en minä sillä tahdon keksiä uusia anoja. En keksi. Uhkasin eilen, että lentokone lentää Itämereen, voi se lentää, ainakin yllä, on mukava katsoa lenyokoneesta maisemia, harvoin olen lentänyt, paitsi kapakoista ulos. Aika huono. Ei ihminen osaa. Minlta ovat alkaneet jäädä kirjat kesken.

Kerron nyt mikä minua harmittaa; minä en tiedä millainen blogi tämä on. Vuodatukseen olen kai merkinnyt "kirjalliseksi", voi olla että joskus tein muitakin rasitituksia mutta eihän tämä juuri mitään ole. Hieman olenkin katkera! Minua ei arvosteta! Historiallinen blogi tämä nyt ei ole, nyttenkään, vaikka olen asiaan harrastunut, tämä taitaakin olla sellainen vittuilublogi. Mutta kyllä minua vitutti kun joku on pykännyt bloginsa KAHDEKSAN päivää sitten ja jo on oöässyt listoille. Persettäkö on tarittava että pääsee! En anna. Vai pitääkö itse ilmottaa, ei jumalauta, en semmoiseen huoraamiseen rupea. Kauhea kun ottaakin päähän kun aina olen ulkopuolinen vaikka olen itseo sani valinnut. Ekä kaipaa mitään. Sormiani kylmettää kun on kylmä, vituttaa sekin, ja se, että kohta unilääkkeet loppuat ne ovat jo kohta loppu. Taidankin kirjottaa näin jatkossa suurin osa ihmisten kirjoituksista on tällaisia vaikka he oikeasti yrittävät, tosin eivät ne ole tällaisia. Oln katkera! Perkele. Kirjailija muuten kirjoitetaan kirjailija eikä kirjalija, luulisi saatana älyävän mutta ei, heikkoa on, huonoa aina, sitä ihtiään. Oksettaa. Kaikenlaista Vrirva Vittua sitä elämässä on, mikä siinä on että en tahdo kaupungille, mieluummin kotona yksin itken vaikken ole edes yksin! Muistan miten kotona mietimme missä se Ritva Haavikko on kun ei ole Paavo Haavikon luona sitten luin siitä typerästä opuksesta että ei ne ole asuneet yhdessä sitten vuoden noin 81. 82. Ei sitä tiedä semmoisia ellei tiedä, eikä kehtaa kysyä, se on semmoista yksityistä joka ei kellekään kuulu vaikka kieli ojossa mietitäänkin. Ei tästä tule mitään. Sitten odotan yhtä söhköpostia saatana vaikka miten pitkään en jaksa odottaa, mikä minä olen heille kirjoittamaan, muisituttelemaan, en mikään, luulisi hyvien tapojen edellyttävän vastausta muta ei niitä ole, yksin on ihmispaska. Kaikenlaist kusipäätä sitä on mailmassa, sadisteja, ne voisi tappaa puolestni. Kauhea murhanhimo jota nyt yritän selitellä pääisi edelliseen virkkeelliseen lauseeseeni, talvi, se on, ei ole mukava vuodenaika, en. Miastä miä tuon keksin?

Tommi Melenderin blogissa mainitaan tämä Tsisek, joka tulee vastaan kun silmäilee pohjoista mielenmaisemaa tai muuta fraasia siihen suuntaan. Lopetankin kirjoitusteni korjailun. Sitä vaan että Melender löytää yhteyden Tsisekin ja Palsan välillä, sillä yhteydellä on vielä käyttöä ja mainitsen lähteeni jios muistan. Yritän muistaa. Harvoin mistaa lähteitään, paitsi jos ne on carl-öhmanilaisittain keksinyt, sillopinkin ne ovat kadoksissa. Niin jouduin eilen vähän sensorin tehtäviin, poistin yhden kommentin koska se oli loukkaava, ei minusta väliä mutta älkää loukstko muita, loukatkaa vain minua olen jeesus tullut maan pälle. äinkö pimeästi ihminen kirjoittaa kun antaa perkele tulla mitä tahansa? tätäkö on nyt e tajunnanvirta, jota em. Melderkin peläsyti Palsaa ("pilluttomat naiset jne." lainattuaan? "Menipä levottomaksi. Oli minulla oikeaakin asiaa. En ole ehtinyt vielä syventyä kevään uutuuskirjojen listoihin --" Kka niihin on syventynyt, semmoista sontaa niin kuin aina. Voin muuten sanoa että luen usein tuota blogia, se on hyvä, siis blogi ei lukemiseni, mutta kommentoimista vältän kun minä olen levoton! Ihan selvinpäin laskettlen kaikkea paskaa ja nytkin, voi voi. AnitaK otti puheeksi nämä dysasiat, ne ovat hyvinkin mielenkiintoisia ja varmaan minullakin on jotain vikaa päässäni. Yhteen aikaan viljelin legendaa että lapsena kaaduin ja löin pääni ja siitä sitten, tosi tarina, mutten tiedä, pääni on ollut heikko kohtani aina niin kuin kirjoittaa omasta päästään Célinen Ferdidand Bardamu. Hain kohdan, minulla on tuo kirja, myös ranskaksi jota en osaa, tai ihan vähän j lihuomenna eikun yliylihuomenna pitäisi olla Parisissa. "Ei mitään bluffia, minun tyätyy myöntää ettei pääni ole ollut ikinä kovin vahva." Näin alkaa luku, sivulla 106, suometnaut JUKKA Mannerkorpi. Noin åpitäisi kirjoittaa, noin ja näin Niin kauas kuin yörä riittää on ihan hullu kirja ja yksi saatanan narttu sitä kjoskus moitti. En edes lyönyt kun sanoinkunnioittavani naista, vaikkei hän nainen ollut pitäisikö viimeinkin alkaa harrastaa itsesenssuuria, mutta nuo uutuuskirjat ei niitä jaksa Papinniemi siitä blogissaan paasasikin että kun aika menee uutukksien lukemiseen niinpä menee, minulla ei mene. Täytyy olla arkkana ettei mene jatkossakaan. Aloin lukea Paavo Rintalan Minä, G¨runewaldia, kiva lukea taidetta, taiteestam tidekuvamaista romaania, miten sitä mietin, ääneen, iltapäivällä. Olen nyt sekoittanut "tajunnan ja sen virran (riverrun)" ja oikeinkirjoittamattomuuden/ kirjoitusvirheisyyden/ ym. toisiinsa. Onneksi tätä ei kukaan lue. Lipi lipi. Oliko se tuo Rita joka kommentoi vanha blogiystävi Rita Dahl, joka ennenkin on minua kehoittanut proosan urille? Minä en ole koskaan kirjoittanut riviäkään enkä kirjoita, kai sen nyt näkee tästäkin. Céline kielsi äitiään lukemasta kirjojansa, minun ei tarvitsisi kieltää, siinä mielessä hyvä ja kuka nyt en osaa lopettaa virkettä tai ehkä osaisin mutta keksin luovuttaa tekosyyllä. Sitä on! Vaikken olekaan turkkalaisen draaman suuri stävä niin minua vitutti lukea jälleen, tällä kertaa Turun Sanomista, miten Jouko Turkkaa hänen oppilaansa moittivat. Uutta Häepääkö Turkka kirjoittelee? Nyt hän häpeää oppilaitaa, niitä saatanan kiittämättömiä turjakkeita. Mutta oli hauskaa, miten huomioitiin, että se Emppu Salminenkin pyrki osille. Kirjoitintahallani Emppu, Eppuse on. Eppu? Jotenkin tämä vitsi on loppunut.

Kirjoitanpa niin etten korjaa kirjoitusvirheitä kielioppivirheitä enkä muutakaan. Kielioppi on minlla heikoissa kantimissa, ei ehkä niin heikoissa kuin keskimäärin mutta heikoisa kuitenkin. Heikkoa on. Platonin Valtio mulkoilee minua Lundia-hyllystäni ja yritän kehitellä asiaa vaikka ettei pelkkä asia olisi tämä vihrellisuus, joka toki on iso asia. Eräällä foorumilla joskus on pidetty "emme korjaa virheitämme" -iltoja ja ne ovat olleet hienoja. Siitä keksin tämän idean. n ole Lukenut Valtiota, vaikka lähemmä 20 votta sitten vaahtosin asiasta eräissä jatkoilla, eräälle, joka nyt on väitellyt antiikin filosofiasta ja tuskin muistaa keskustelua ja jos muistaa niin tahtoo unohtaa. Kaiken. Menrin maineeni muutama vuosi tuosta keskustelusta ja se oli ikävää ja ymmärrettävää vaikka kärsin ja valitan siitä aina. Tämähän on kuin Karri Kokon blogi, blogit, en tajua niistä enää yhtään mitään enkä muistakaan vastaavista, eilen jouduin jopa kysymään mikä on "lyyrillinen minä". Vitutasko minä tiedän! Vitutas, tuo latvialainen ystävämme. Tein tuon erheen jotenkin tahallisesti, noin puolesta älistä ainakin, -utsko siis utasko oli jo tehtyä, pitkjäääkö virheitä korjata kirjoittamalla sama sana uudestaan niinkuin äsken tein, -utsko siis utasko, vaikka pitäisi olla -utasko. Olen melko varma että ystävni, tuo historiantutkija, pitää tästä tekstistä, än pitää kaikenlaisista omituiseista jutuista, myös hakukonerunoista, joita en ole koskaan lukenut. Hän kehuu Pereciä, usein, se on oikein. Tahtosiin mennä hänen luoksensa kskustelemaan ja niin kohta ehkä teenkin, ja nyt huomaan, huomasin jo aiemmin, että tämä tyyli tuo mukanaan myös sisältöä, tietenylaista, niinkuin Leevi Lehto ilmaisi palindromeista, ett niissä voi puhua naiiviuksia jos huvittaa. Onko tämä sitä kuulua kokeellisuutta? Meitin kraan runokokoelmaa, jonka nimeksi tulisi Vain verkot koetaan. Taisin lähettää sen johonkin ja vastaukseksi tuli, että haista vittu, se oli oikein. Marie-Jose Perec juoksi 200 ja 4oo metriä, onko sukua Georges Perecille, en tiedä. Onneksi korva aukesi, minua ahdistaa se kovasti, olen toivoton vaikka minulle muistutetaan että kyllä sillä vielä kuulee. Luulen tulevani kuuroksi, tahfon mennä hirteen, mutten ole vielä mennyt niin kuin näkyy. Sitten on se ettei tekstiä pidä lukea kirjjoittaa mitä sattuu ja moneen kertaan, tautologiahan on paha asia, 90-luvullahan ei muusta puhuttukaan, minull tautologia on ihan sama. Se ei merkitse mitään. Se, ettei korjaa tekstiä, sen ei pitäisi merkitä sitä, että irjoittaa huonosti muuten. ämä Yhdysvaltain Bernstein, Charles, kirjoitti runon joka oli kirje ja sitten runo, jossa oli nämä kirjoitusvirheet paikallansa. Olen lukenut sen.

Siitä onkin yli puoli vuotta kun korva meni viimeksi lukkoon, tukkoon. Toinen korvahan ei kuule mitään. Ajan lääkäriasemalle sain torstaille, nopeasti tässä länsimaisessa sivistysvaltiossa, jonne on lottovoitto syntyä. Kotilääketiede täällä kehittyy, meilläpäin osataan jo puhdistuskonstit hyvin, seuraavaksi on hankittava korvalamppu, joka kuulemma maksaa ihan saatanasti.

Eräs tuttavani sairastui Belgiassa ja hän oli heti sairaalassa ja leikkauksessa ja sitten asiat taas lutvivat. Hän minulle kertoi, ettei Suomi ole enää hyvinvointivaltio, itse luulin, että muualla, esim. Belgiassa, on yhtä posketonta menoa. Tämä on yksi kusipäiden maa. Minua pelottaa asua tässä maassa, entä jos iskee oikeasti kamala tauti niin täällähän kuolee, heitteille jätetään varmasti.

Kukaan ei välitä mistään mitään. Entinen opiskelukaverini kertoi kertoneensa opiskelukaverillemme, "ettei me voida auttaa sua", kun tällä oli ollut hankalaa. Nykyään tämä auttaja, joka ei voinut auttaa, auttaa vantaalaisia erityisluokkalaisia. Hakukoneistin asian. Kehotankin vantaalaisia lapsiperheitä pian pakenemaan paikkakunnalta. Tuleekohan tästä sähköpostipalautetta? Se on ihan hilkulla. Kuulemma ne ryökäleet toisinaan tätä blogia lukevat ja ottaen huomioon heidän luonteensa, voin olla vaikeuksissa. Mutta Vantaa on iso paikkakunta, kaupunki oikein, enkä ole antanut tarkkoja koordinaatteja (annan ne yksityisesti kysyttäessä), joten kenties selviän ilman pitkää sähköpostivuodatusta. Olen niin monta kertaa uhannut laittaa sähköpostit tähän blogiin, ettei minulle enää kirjoitella, pidän sitä erinomaisena asiana. Toisaalta ne, joilta kaihoan viestiä, eivät viestittele. Kaikkea ei voi saada!

Auto on tullut pihaan. Joskus se tulee puuhun. Niinkuin lehdet. Luin pikkaisen taidetutkielmaa, väsähdin, ja päätin tulla nylkemään itseäni tähän typerään blogiin. Kenties voisimme taas yrittää puhdistaa korvaa? Aamukuudelta korvasta plupsahti iso paakku, "noin isoa en oo koskaan nähny", kommentoitiin, enkä sellaista kommenttia juuri milloinkaan ole kuullut, paitsi jos on puhuttu jostakusta toisesta. Harmittaa, etten päässyt tänään arkistoon.

Yleensä aina on paha mieli. Ei sitä voi kiistää. Sitä on niin tottunut pahaanoloon, ettei sitä edes huomaa, sitäkään, juuri mitään ei huomaa. Silmät kiinni elämässä tahtoo kulkea.

Tuossa edellisessä merkinnässä on kommentti, jossa kerrotaan siitä, että matkustetaan harvoin. Se on hyvä asia. On löydettävä paikka, josta ei tarvitse matkustaa pois. Semmoista paikkaa ei ole.

Mikä vuodenaika nyt on. Onko enää olemassa vuodenaikoja? Ovatko kaikki vuodenajat menneet pois.

Sanani vievät sairaalaan, yllättävää kyllä eivät minua. Syysuhde toimi minulla toiseen suuntaan. Kai ihminen syyllisyyttä tuntee ja kun ei voi sitä edes itselleen tunnustaa niin se on menoa sitten. Aika harva tästä elämästä kunnialla selviää. En minä ainakaan.

En lähde tänäkään vuonna Ukrainaan. Vai missä se Tsernobyli on, siellä tahtoisin käydä, aaveellisessa paikassa, sieltä löytäisin kaltaistani seuraa. Silloin olisi performanssi loppunut ja todellisuus alkanut. En muista aikaa, jolloin olisin pitänyt elämästä. Paikkoja pitämiseen minulla ei ole ollut.

Itken vain tajuttomana.

Jännittäviä aikoja ihminen elää. Eilen junassa oli pari kailottajaa, saimme mm. kuulla, millaisia viikonloppusuunnitelmia nuorella neidillä on, miten hän menee lohduttamaan ystäväänsä, mutta muuten matka oli rauhaisa. Tahtoisin Hiljaisen vaunun, jossa ei olisi idiootteja, Helsingin yliopistolla ainakin ennen oli Hiljainen huone, joten VR:n strategit voisivat varastaa aatteen sieltä. On lastenvaunua, lemmikkieläinvaunua, ryyppäysvaunua ja muitakin vaunuja, mutta hiljaista vaunua ihminen kaipaa. Intercityssä jokin yläkerta sopisi sellaiseksi, siellähän on semmoisisa "business class" -osastojakin, joissa myydään konjakiksi nimettyä brandya.

Eilen sattui sekin, että juna oli ajoissa Helsingissä. Takaisin tullessa se valitettavasti on aina ajoissa, en ymmärrä, mikä helvetin kiireellinen varmuus VR:llä on Helsingistä poispäin, vaikka ei ole totta, että Turun moottoritiellä olisi automaattista liikennevalvontaa vain Turusta poispäin. Kansallinen legenda ei ole tosi, mutta ylinopeussakon olen saanut ainoastaan kohden Helsinkiä matkatessani. Tosin en matkannut Helsinkiin vaan Anus Mundiin, joten lienen perverssi.

Lueskelin tuota Le Cleziota, aika hyvä. Tietty perusvire minua siinä ärsyttää, mutta mitä sitten.

PS: Hakukoneistelin ja löysin maininnan, että Seutulassa sijaitsevalla lentokentällä on Hiljainen huone. Joten VR:n roistot, pankaa toimeksi! Hiljaistahan Seutulassa on viime aikoina ollut.

Puhuimme näistä muutamista. Minulle sanottiin: "Millaista se on, kun joutuu miettimään että nyt haukun ton." Varmaan todella ylevää. Enkä ole lukenut sitä yhtä kolumnia, josta oli juttua. Joku tutkija sanoi, että hillittömästi eläneestä saa kirjoittaa. Minulle sanottiin: "Mielestäni ei kenestäkään pidä kirjoittaa niin." Ja kuka uskaltaa tuommoisille sanoa vastaan, niiden takana on suuria ryhmittymiä ja kansan enemmistö.

Tänään juna oli myöhässä kaksikymmentä minuuttia, toissapäivänä neljäkymmentä, silloin veturi hajosi Töölönlahden kohdalla. Joku sanoi: "Eikö ne tästä liu'u asemalle?" Tämä juna ei liukunut. Voisi miettiä, mistä VR on lyhenne. Yrittääkö ne mainoskampanjoilla parantaa surkeaa mainettaan? Laittaisivat ne rahat paremman kaluston hankintaan. Pendolino on jo vanha vitsi, mutteivät nuo muutkaan toimi.

Pitkää pinnaa elämä opettaa. Luin lehdestä, että tasa-arvo on yhä päin persettä, taisin lukea joskus ennen joulua. Tuli mieleen, että eikö jouluksi voitaisi unohtaa tasa-arvo tai vaikka pariksi vuodeksi, jatkettaisiin sitten, saisi olla vähän aikaa rauhassa. Syyllinen olo on aina. Turkkamaisestiko kannan häpeää! Huonosti. Jos olisin kirjailija, kirjoittaisin häpeästäni, häpeöistäni, kertoisin kaiken ja vielä keksisin itselleni syntejä. Ei niitä tarvitse keksiä, olen hyvin syntinen ihminen. Pulkkinen sanoi Saavalaisesta, että tunnusti ennen kuin ehdittiin syyttää, tai jotenkin noin. Sanoin eilen, etten enää selittele, en provosoi, puhun pelkkää asiaa. En rakenna pakoteitä, olen tosissani. Ilme ihmisellä oli aikalainen: tuo on seinähullu.

Yritin eilen etsiskellä Häpeää, mutten perkele löytänyt. On se tässä neljän metrin säteellä. Tahtoisin lainata tähän sen kohdan, joka oli eilen tihrustamassani tutkimuksessakin, kohdan, jossa ilmoitetaan että kaikki on totta ja tismalleen. Se on noin sivulla 23, ihmettelen, miten sekin opus on hukassa. Jonkinlainen suggestiivinen tai hypnoottinen vaikutus sillä hullulla on. Häntä saa sanoa hulluksi, mutta esimerkiksi Georg Henrik von Wrightiä ei saa sanoa, tässä vapaassa maailmassamme. Esko Valtaoja, jota en pidä hulluna vaan idioottina, sanoi keväällä Turun Sanomien kolumnissaan perversioksi sitä, että lukee Matti Klingeä. Tuommoista saa sanoa. Tuommoiset Esko Valtaojat pitäisi ampua kuuhun, tai vain ampua. Em. tutkimuksessa viitattiin tähän Girardiin ja hänen uhrijuttuunsa, siitä on kyse Jouko Turkankin kohdalla. Esko Valtaojaa ei pidä nimittää idiootiksi, vaikka hän sitä nimenomaan on, kaiken lisäksi hän on aivan helvetin huono kirjoittaja, sillä Esko Valtaoja on hauska mies.

Lueskelin kirjastossa tutkimusta. Sitten minua alkoi taas vituttaa. Naurahtelin neljä kertaa ääneen tutkimuksen sitaateille, ne olivat hyviä, mutta muistin viimeperjantaisen katastrofini kirjakaupassa. Kuuntelin erään esikkokirjailijan jorinoita, olin pitänyt häntä ihan järki-ihmisenä, mutta enpähän pidä enää. "Siis Silja opetti mua Kriittisessä korkeekoulussa, onkohan Sllja täällä, vein sille novellin ja Silja sanoi, että se on huono, mutta kirjota tästä romaani. Sitten allekirjoitettiin kustannusopimus." Mieleeni tuli hyvä kirja: Ensin myytiin piano. Luonnollisesti (?) saimme kuulla paljon kirjoitusneuvoja, niitähän juuri antavat tuollaiset kolmikymppiset kriittiset korkeakoululaiset. Vielä tämä esikko kertoi: "Muutama päivä sitten mun kustannustoimittaja sanoi, Leena, kirjota keittokirja." Paneeko ne? Miksi siitä kustannustoimittajasta on mainittava kolmenkymmenen sekunnin välein. En myöskään pidä tuttavallisesta sävystä, jolla esikoinen puhui... itsestään. Se on yksi varmimmista idiotian merkeistä.

Koska olin saanut jonkinlaisen käänteisen Stendhalin syndrooman, horjahtelin kirjakaupasta kohden rautatieasemaa. Mietin, mitä, sanotaanko, Jouko Turkka sanoisi äskeisestä. Muistelin vaihteeksi, että perusteluni sille, miksi kannatin Turkan opetusmetodeja oli se, että ne paskiaiset ansaitsivat kuritusta. Pitäisi saada niille iänikuisille kirjoituskursseillekin joku linnasta karannut, jolta runoilijat voisivat ammentaa oppia. Tunnen pelkkää raivoa näitä ihmisiä kohtaan. Kirjaston tutkimus kertoi Häpeästä, siitä, että jotkut tekevät sitä tahallaan. Tätä ei voi kunnon ihminen käsittää. Mutta sen verran sanon, että mielestäni kaikki kirjoituskurssit ovat täyttä paskaa. Koulussa oppii kirjoittamaan, tai jossakin muualla, loput on hoidettava itse. Siinä ei siljat auta. Enintään opetusta voi saada, hyvin epävirallisesti, joltakulta vanhalta mestarilta, muuten voi kirjoituskurssiajan käyttää lukemiseen ja kirjoittamiseen, siihen viittasi kirjakaupan toinen kirjailija, tuo vanha mies, josta en viitsi kertoa enempää.

Kävin kurkkimassa miten helvetin hienosti vuosi on alkanut, muttei ollut merkintöjä. Kohta on taas tavattu ystäviä, käyty ravintolassa ja vaimokin ollut mukana. Kriitikot joskus vittuilevat kun eivät ole kirjaa lukeneet. Tämä on kateutta. En voi ymmärtää, miten jollakulla menee aina niin saatanan hyvin. Ärsyttää ajatellakin. Minulla menee melkein aina huonosti, käytännössä aina. Kerran meni hyvin, mutta se osoittautui luuloksi. Ehkä tarkoitan, että kultaaminen ei aina ole hyväksi. Ei mustaaminenkaan. Jos tekisi meistä hybridin niin olisi semmoinen hyvä ihminen?

Lueskelin eilen laiskalla tavallani Anna Kortelaisen Hurmiota. Kuulemma avioeronnut. Ennustin eroa joskus. Semmoista se on. Itsekin olen avioeronnut, ei ollut kivaa, yhtään. Erittäin paskamainen kokemus. Toivottavasti Kortelainen ei ajaudu pahoille teille laillani. Tuskin. Hänen tekstiään lukee mielikseen, tässä pikapuoliin olisi lisiä taas tulossa. Tuli mieleen tuosta avioerojen ennustelusta että negatiivinen mielenlaatuni osuu usein oikeaan, kun olen jatkuvasti varma siitä että kaikki menee päin helvettiä.

Miten lie viettää ihailija-vaimonsa kera loppiaista? "Elämä on yhtä juhlaa, älä sitä tuhlaa!" Voisin sähköttää Hurmion tekijälle, että pitää varansa ko. herran suhteen, Hurmion tekijä on taatusti hänen luettelossaan "tulevat vaimomahdollisuudet". Taidan mennä kirjoittamaan.

Luin ensimmäisen luvun M. M. Molinan romaanista Sefarad ja sai riittää. En tiedä vaikuttiko suomennos mutta kömpelöä kerrontaa. Selailin kirjaa, mielenkiintoisia juttuja siellä, mutta pitääkö kirjoittaa tähän tyyliin: "Herkkulliset päärynät tuntuivat kutsuvasti odottavan syöjäänsä tmsp." Sitten ne ikuiset suutarit, räätälit ynnä muut hölmöt. Epäilemättä kirja on suosittu, lukevathan ihmiset kaikenlaista roskaa mielellään.

Katson kirjahyllyä. Minulla on muutama aivan mielipuolinen kirja, siis hyllyssä, jokunen on päässänikin ja pari kovalevyllä, muisitikuilla ja levykkeillä. Siellä pysyvät. Mietin sellaista, että avaruusmatkailijat vasaroisivat kuunsirppiä! Se oli kolme päivää sitten se.

Salaman Ottopoika virnuilee. Ei ole huono kirja. Jotenkin läpeensävittumainen. Lueskelin tuossa vaihteeksi jälleen erästä Saavalaistakin. Nyt yhytin hyllystä Gravity's Rainbown ruotsinnoksen, sen vieressä on joku selitysteos em. opukseen. Siinä on aivan mielipuolinen kirja! Tai nuo kaikki ovat. Suurin piirtein tiedän mitä huono kirjallisuus ja taide on: sitä, ettei anneta itsestään, omastaan. Hyvästä en tiedä mitään.

Niin asiaton olo vuoden alussa, ettei ole mitään asiaa.

Lueskelin Jelinekin Halua ja Renvallin opusta. Tietyllä tavalla samantapaiset. Renvall kovasti korostaa järkeä ja vuonna 1949 hänellä saattoi olla siihen syytä, olihan hänkin ollut mukana järjettömässä Suur-Suomi-hankkeessa niin kuin valtaosa humanisteista. Opuksen yhteenveto on englanniksi, kun kymmenen vuotta aiemmin julkaistu väitöskirja on kirjoitettu saksaksi. Vai ei humanisti ole perillä päivänpolitiikasta, kuuluisasta arkielämästä!

Kehittelin viime yönä lauseen: Yöllä kun kuuntelen untanne. Kehittelin toisenkin lauseen, mutta unohdin sen. Muutama päivä sitten lausahdin: Yöt eivät ole enää käyttämättä. Huomaan teemojen yhteneväisyyden, tietyn alkusoinnullisuuden ja kirjoitustavan kehittymättömyyden. Nuo voisi panna yhteen: Yöllä kun kuuntelen untanne, yöt eivät ole enää käyttämättä. Sinä päivänä kun alan ottaa itseni vakavissani, menen narukaupan kautta suomalaiselle puupellolle. Vaikken erityisesti välitä sanasta puupelto. Ei narukauppoja ole.

Piti tänään käydä Pimeyden Ytimessä, mutta menemme vasta viikonloppuna. Täytyy toivoa, että hyvä onneni jatkuu eikä ketään tule vastaan. Pimeyden sydän. Yönpäässä. Yönpäässä kun kuuntelen untanne, yöt eivät ole enää käyttämättä. Ilmoitin, etten kerää lehtileikkeitä etenkään jos niissä esiintyy tekstiäni, en minä voi, minä olen narsisti toisilla tavoin, vähemmän hyväksyttävillä. Tämä oli hyvin narsistinen väite.

Viime yönä (kun kuuntelin untanne) mietin tekstiä palkkioista. Mahdollisista. Siitä tulisi toivottavasti hauska mutta samalla informatiivinen. Nuo palkkiot ovat vähän kuin palkka, myös siten, ettei niistä puhuta. Minäpä puhun. Laskin että puolentoista vuoden aikana olen saanut kirjoituspalkkioita noin 1 542 euroa. Se ei ole aivan huonosti. Ilmeisesti ne maksavat parhaiten, todellakin, joiden rahoittaja maksaa ne-puolelle parhaiten. Etsi kustantajaa! Tämä on ohjeeni. Pienet kulttuurilehdet eivät tietenkään maksa mitään, se on hyväksyttävää, miten he voisivat mistään mitään maksaa, mutta aika yllättävistäkin paikoista tarjoillaan lämmintä kättä. Tai en minä tiedä, ehkä maksu menee niin sanotun kasvokertoimen mukaan, minähän en ole edes liittynyt Facebookiin.

Viiltävä oli keskusteluni verovirkailijan kanssa, kun puhuin mahdollisista ansioistani, "eikö tuu enempää", neiti/ rouva epäili. Eipä tullut, edes sitä. Ostin eilen taskukirjana Hannu Raittilan teoksen Ulkona. Selailin sitä. Joudun ilmeisesti jälleen kerran vetämään sanani takaisin ja korjaamaan, että menkööt, Hannu Raittila. Olen niin tottunut väärässäolemiseen että helposti se käy. Käyskentelin suurkaupassa enkä löytänyt lahjanarua, lahjapaperia oli useita sammiollisia. Tahdoin mennä kahvilaan, mutten voinut mennä merentakaistapaiseen kauhulaan, joten menin pysäköintipaikalle toivomaan, etten jäisi auton alle. En jäänyt.

Lueskelin viime yönä Pentti Renvallin tutkimusta Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa, kirja on vuodelta 1949. Kirja, tutkimus, teos. Sitä ennen luin erästä Gaudeamuksen kustantamaa kirjaa ja jälleen kerran jouduin ihmettelemään, miksei Gaudeamus harjoita oikolukua lainkaan. Mitä pidemmälle kirjassa pääsin sitä enemmän kirjoitusvirheitä oli, myös käsittämättömiä virkkeitä. Hakemistoa ei lyhyessä tutkimuksessa tietenkään ollut. Olen tehnyt kerran hakemiston erääseen historiikkiin ja aikaa meni viisi tuntia. Sivuja oli noin kaksisataa. Minulla oli valmis nimilista. Uskon, että kyseiseen Gaudeamuksen kirjaan olisi tehnyt hakemiston päivässä, jos olisi aloittanut yhdeksän tienoissa aamulla niin viimeistään iltapäivällä viideltä olisi ollut valmista. Samalla olisi oikolukenut tekstin. Mainittakoon, että Pentti Renvallin kirjassa, josta olen lukenut vasta alun, ei ole tullut vastaan yhtään kirjoitusvirhettä. Sen sijaan WSON:n 1951 kustantamassa Johan Huizingan Keskiajan syksyssä kirjoitusvirheitä oli ja J.A. Hollon suomennos oli toisinaan vähän siihen suuntaan, vaikken hollantia osaakaan. Renvallin teos kuuluu Turun yliopiston julkaisusarjaan. Siitä voisi ottaa uuden painoksen, kyseessä on klassikko. Taidanpa ehdottaa jollekulle lähiaikoina. Renvallia on kovin kohdeltu kaltoin historioitsijapiireissä kiitos erään, jota monet ovat innolla seuranneet.

Olisipa jo joulu. Silloin koko perhe voi juoda itsensä humalaan. Kenties saan lahjakirjoja? Kenties saan vain turpiini. Sen olisin ansainnut. Huonosti on mennyt tämäkin vuosi, en ole osoittanut minkäänlaista kehitystä ja olen rikkonut useimpia käskyjä. Erityisesti olen langennut tekopyhyyden syntiin. Laskin että olen lukenut tänä kalenterivuonna seitsemänkymmentäyksi kirjaa. Sekin on vähän semmoinen laskennallinen juttu, miten sen laskee. Eräs blogisti kertoi lukeneensa kahdeksankymmentä kirjaa, siitä tämäkin tuli mieleeni, kiertelin blogeissa. En ottanut osaa keskusteluun kirjallisuutemme tilasta, sillä suomalaisella kirjallisuudella menee hyvin ja se harmittaa monia kirjallisuusihmisiä. On hankala löytää moitittavaa, baariin siirtyminen viivästyy kun pitää etsiä vikaisuuksia. Mitä jos ensi vuonna kirjoittaisi romaanin suomalaisesta runoilijasta, joka jaksaakin aina valittaa kaikesta. Ei semmoista kukaan tahtoisi lukea ja juuri siksi se pitäisi kirjoittaa. Aiheita löytyy tosielämästä kymmeniä. Valitettavasti en ole milloinkaan käynyt runotilaisuuksissa, juttuja olen kuullut, se epäilemättä riittää.

Ostin antikvariaatista kolme kirjaa: Villonin Testamentin (7 euroa), Haavikon Prosperon (6 euroa) ja Melenderin Ranskalaisen ystävän (10 euroa). Viimeksimainittu oli arvostelukappale, kuka mahtoikaan arvostella Turun Sanomissa Melenderin romaanin. Ehkei sitä ole vielä arvosteltu, kun turkulaisia kirjailijoita on vielä arvostelematta, aika paljon, sillä heitä on todella paljon. Taso on heikko. Siinä mielessä Turun Sanomien kulttuuriosasto kuvastelee turkulaista kirjallista elämää. He eivät osaa edes lukea. En ole kriitikko, mutta nähdäkseni kriitikoiden pitäisi lukea arvosteltavana olevat kirjat, ehkei niin nimenomaan pidä tehdä, minä en tiedä.

Viikonloppu menee historiaa harrastellessa, samoin meni viikko. Yritän miettiä myönteisiä. Ehkä huomenna soitetaan ja kerrotaan, että tililleni on tulossa miljoona euroa! Se ratkaisisi muutamia ongelmia, kaikki ongelmat. Jos on vain rahaongelmia niin ei ole ongelmia lainkaan. Selailin Joel Lehtosen kirjeitä toisen miehen vaimolle, aika hyvin toimitettu teos, on hakemistoa eikä esipuhe ole liian pitkä.

Tuolla Melenderin blogissa puhuttiin Markku Lahtelasta, että hän on katveessa, niin kai se on. Mietin, ketkä muut ovat vähän katveessa. Jorma Korpela, Eino Säisä. He ovat (myös) niin hyviä, että heidän onkin oltava katveessa. Sinä päivänä, kun yleisö löytää Korpelan, minä huomaan arvostelukykyni pettäneen erittäin pahasti. Oikeastaan pidän eniten Martinmaa, mieshenkilöstä. Muistaakseni olen lukenut Kemin kaupunginkirjastossa Parnassosta Korpelan postuumin novellin, jonka nimi ehkä oli "Pirkko". Tai "Pirjo". Nykyisin en enää käy Kemissä, mutta yhteen aikaan vierailin siellä toisinaan, en usein, mutta silloin tällöin. Minulla ei ole enää mitään asiaa Kemiin. Aika harvoihin paikkoihin on asiaa. Yleensä katuu, kun lähtee kotoaan. Siispä pysyttelen kotona. Nyt on kuitenkin niin, että olen luvannut ensi vuonna mennä erääseen tapaamiseen, oikeastaan minun on pakko mennä, sillä olen ottanut rahaa vastineeksi tuosta tapaamisesta. Olen suurelta osin käyttänyt tuon rahan. Tämä tapaaminen vain sen takia, että verrattain laaja yleisö saa tietää millainen puupää olen. Onneksi minun ei enää tapaamisen jälkeen tarvitse lähteä kotoani, enintään käyn huoltoasemalta ostamassa muuta kuin auton polttoainetta. Toisinaan ostan olutta. Huoltoasemalle on matkaa kaksisataa metriä. Palvelu on hyvää, asiallista ja ystävällistä. He eivät puhu "asiakaspalvelusta", he keskittyvät toimimaan niin että asiakas on mielissään. Uskoakseni huoltoaseman omistaja ei mieti alituisesti "johtajuutta", vaan keskittyy pitämään työntekijänsä onnellisina. Me emme "vuorovaikuta", vaan puhumme muutaman sanan keskenämme kassalla.

Kannattaa käydä katsomassa Q-teatterin Jälleenlöydetty aika.