Kuunnelkaapa  YLE Radio 1:stä perjantaina 3.7. klo 17.20 erinomainen haastattelu FT Ville Vuolannosta, joka kertoo mielenkiintoisista asioista. Voi sen kuunnella verkoitsekin.

Agricolan kirja-arvosteluissa olen arvostellut Leevi Lehdon kirjan Alussa oli kääntäminen. Kehotan lukemaan. Kirjan.

Yritin käyttää vaihoehtoista editoria,  mutten osannut. Aurinko paistaa (ulkona). Lueskelin Vastalausetta Sainte-Beuvelle, taidankin keskittyä tämän viikon Proustiin, kun viime viikkona taoin konetta kuin heikkopäinen, joka olenkin. Minua vähän hävettää, kun olen käynyt Illiers-Combrayssa, ja juuri sellaisesta Proust varoittaa, hänen mukaansa itselle tärkeissä paikoissa ei pidä käydä. Ehkä jätän Manhattanin unelmieni viimeiseksi kohteeksi?

Tante Leonien talossa oli viileää ja virkailija asiantunteva. Koskettelin plèïade-laitoksen kolmea osaa. Meniköhän tuo eenpäällinen aksentti oikein päin? Minulle sanottiin, että saan plèïade-laitoksen väitöslahjaksi. Mutta kun minä en ole vielä maisterikaan. Tällä menolla olen tohtori aikaisintaan viiden vuoden päästä. Elän mielenkiintoisia aikoja, sillä kohta saan tietää mitä minun on tehtävä että pääsen edes maisteriksi. Olen päätynyt jatkamaan opintojani kahdesta syystä, jotka ovat yksi: ihmisen pitää olla vähintään maisteri, jotta viitsin edes puhua hänen kanssaan, inhoan itseäni kun en ole edes maisteri. Tosin Proust ei ollut maisteri. Nämä eivät ole helppoja asioita.

Tahdon tässä kiittää Sammakko-kustantamoa. He ovat julkaisseet kaksikielisiä laitoksia Rimbaud'sta. Alkukielellä ranskaksi ja sitten suomeksi. Tämä helpottaa ranskan opintojani paljon. Toivon, että tuleva Pahan kukat -käännös on sekin kaksikielinen. Tai kolmikielinen, saksaksi voisi olla myös. Jos Seppo Lahtiselle joku kertoisi.

Turku. Itäinen nimi Suomen länsiosassa. Eilen katselin Matti Klingen haastattelua televisiosta. Tuli televisiollekin käyttöä, ei ollut turha hankinta. Tosin katselen televisiota usein, totta puhuakseni, erityisesti urheilua, enkä voi ymmärtää, miksi naisyleisurheiijat kisaavat todella tyylittömissä navan näyttävissä asuissa, puhumattakaan "housuiksi" kutsutuista miniatyyreistä. Kaunis urheilijatar, heitä on paljon, menee aivan pilalle kun hänellä on tuommoinen asuste. Rumat taas aiheuttavat kanavanvaihdon. Miehillä on paljon tyylikkäämmät asut, sadan metrin pikapinkomista odotan malttamattomana. Silloin tunnen heterouteni järkkyvän.

Odotan tälle koneelle toista käyttäjää. Kun häntä ei näy, kirjoitan päättömyyksiäni. Alan kuitenkin olla siinä vaiheessa kirjoitustani, että minun on syytä miettiä nimeä ja kategoriaa. Ne ovat ne vaikeimmat. Laitoin "Marcel Proust", en käytä kuin yhtä kategoriaa kerrallaan, olen konservatiivinen, en jaksa muutosta monikategorisuuteen. Viikonloppuna oli aivan saatanan hankala olo. Yritän välttää kiroilua. Laitoin otsikoksi "Kaunis urheilijatar", se voi olla "myyntivaltti" niin kuin moukat sanovat.  Jos jatkaisi otsikkoa "..., se voi olla myyntivaltti". En jatka.

Luin eilen Vastalausetta Sainte-Beuvelle, luin kaksi ensimmäistä lukua ja olin niin onnellinen että lopetin. Tänään luen lisää. Miten on mahdollista että osaa kirjoittaa niinkuin Marcel Proust? Vielä kun lukisi alkukielellä... Näin Leonie-tädin talossa plejadi-laitosta, neljästä osasta kolme... Ranskan kieli on opeteltava, menen sitä kohta taas harjoittelemaan, elokuussa jatkuu kurssi. Miksi hölöttää blogissa kun voi lukea Proustia ja opetella ranskaa? Tahdon takaisin Pariisiin, menolippu riittää. Eilen illalla taas hekumoin Ranskalla, ranskalla ja Proustilla niin että suututtiin. Päätin myös, että kun vain pystyn niin siirryn kirjoittamaan ranskaksi. Omistuksessani on La Bruyèren Les caractères, sain sen eräästä muutosta. Rive gauchen bouquinistilta ostin romaanin Voyage au bout de la nuit, luin sitä junassa ja joskus ihan vähän ymmärsin. Olen lukenut sen suomeksi. Tästä lähin sijoittelin tekstiini ranskalaisuuksia, vähitellen se muuttuu ranskaksi.

Katselen noita kategorioitani. Mikä kategoria on "Aurinko menee saastepilveen"? En tahdo tietää. Tai "Jätekaivosta"? Semmoinenkin kategoria on kuin "Kategoriat". Kirjoituksen otsikkona on "Ei otsikkoa". Onpa hienoa, etten vain olisi sellainen itseivainen radikaali.

Sain kuulla, että työhuoneen ovi on auki. Esitin, että olisi hauskaa, jos kissa tulisi käymään, siis naapuruston kissoista joku, jos oma kissa on täällä niin silloin ovi on kiinni, silloinkin on hauskaa. Taoin konetta mielipuolena. Ulkona nuoriso on auringossa, kävelee paljain jaloin. Onneksi he eivät tule tänne.

Elämässä on monia hyviä asioita, esimerkiksi etäisyys, sillä jos ei seura kelpaa niin ei sille voi mitään. Ollaan yksin, kaksin ja kolmin. Siirryin käyttämään riviväliä yksi, sillä halusin tiiviyttä tekstiin. Kirjoitin kolme sivua, samoin toimin eilen, jos tulee helle niin nostan päiväannokseni viiteen sivuun, liuskaan. Rivivälillä yksi.

Epätoivo on ravintoni. Mitä enemmän vituttaa sitä enemmän taon konetta. Vitutuksen vähennyttyä kirjoitan yhä jälkimaininkien voimalla. Ei minua tyvenkään haittaa, taon tuota kirottua värkkiä yhä vain. Sellaista on elämäni. En muuta kaipaa, taon vain.

Lueskelin Jarkko Laineen runoja, niitä valittuja, en muista mikä nimi kirjalla on. Jotakin tähtiä. Luin eilen. Aurinko paistaa. Kai se on hyvä asia. Kai, se on hyvä asia. Menen kohta katsomaan televisiota ja odottamaan että pääsisi nukkumaan. Monet odottavat sitä hetkeä. Olin muserrettu jo valmiiksi. Tiedän ihmisiä, jotka iltapäiväneljältä jo haikailevat yöunen perään. Varmaan aamusta saakka monet. Harvoin aamulla tekee mieli herätä. Tämä on sitä saatanan Saavalaisen mainitsemaa "elämänpaskaa". Niin hän joskus kutsui itseään, saatanan Saavalaiseksi. Harvempi kutsuu, vaikka syytä todella olisi.

Sinä kysyit minulta, miksi minua usein vituttaa. Minä kerron. Siksi ettei minusta ole koskaan välitetty paskaakaan. Olen asunut viime syksystä Turussa eikä minua ole kukaan käynyt täällä tapaamassa, ei minulle soiteta, ei minusta huolehdita. Minua ei kutsuta. Muistatko, kun kerroin, että äidiltäni kysyttiin, "mikä tuon pojan asema tässä on". Minä kerron. Hänellä ei ole asemaa, hän on aina ollut ulkopuolinen, hänet kutsutaan jos muistetaan, jos sattuu sopimaan. Kuollut hän ei ole vaikka sitä on avoimesti toivottu.

Häihini tulitte, mutta olitte yöksi lähdössä pois, se oli jo niin suuri nöyryytys että asiaan oli puututtava. Muita vieraita minulla häissäni ei ollutkaan, koska "ystäväni" olivat tulevan vaimoni mielestä kamalia, mitä he toki olivatkin. Ne olivat epäilemättä naurettavimmat häät. Akalla vieraita riitti, minulla humalainen äitini, joka kuulemma kysyi hetikohta aamenen jälkeen vaimoltani "onko teillä hoitosuhde". Sitten hän joi konjakkini. Upeat häät. "Me ei vaan tajuttu." Ette te ole koskaan tajunneet. Te olette sivistymättömiä, epäkohteliaita ja kaikin puolin vittumaisia ihmisiä. Te ette välitä minusta. Minä välitin teistä.

Tein muistiinpanoja, vähän, kirjasta, jonka luin. Kirjoitin osoitteen kirjeeseen, joka ehkä on kirjepaketti. Eihän minulla edes ole rahaa postittaa sitä. En ole kuljeskellut. En taida käydä iltasella rannalla. Sanomalehtien toimituksia olen vältellyt vuosikymmeniä, vaikkei niitä paljon olekaan.

Kerberos 1/2009 on ilmestynyt ja on siellä taas minun tilitystäni elämisen vittumaisuudesta.

Itse asiassa sain tiedon tapahtuneesta Illiers-Combrayssa, ravintolan takapatiolla, kun runoilija valisti minua. Sitten menimme katselemaan Marcel Proustin makuuhuonetta.

Pieni näkemykseni olikin Turun Sanomissa.

Aloin jälleen lukea Hermann Brochin Unissakulkijat-trilogian kolmatta osaa. Muutama vuosi sitten se jäi alkutekijöihinsä. Liikemies Huguenau on todella tärkeä kirja, olen lukenut kolmanneksen ja täytyy sanoa, että on syytä lukea mahdollisimman hitaasti, vähä vähältä, en ainakaan minä pysty vastaanottamaan tuommoista vyöryä suurina annoksina kerrallaan. Innoitteen palata Brochiin sain Kunderan Romaanin taiteesta, tuosta toissaviikonloppuisesta lukukokemuksestani. Broch oli epäilemättä 1900-luvun syvällisimpiä ihmisiä. Lisäksi hän kuvaa liike-elämää, tuota minulle outoa maailmaa, se tuo lisäkiehtovuutta lukemiseen. Vähän sama kuin Haavikkoa lukisi. Broch on jossakin Kafkan ja Thomas Mannin välissä. Musilia en ole lukenut, kerran olin jo hairahtua, viime talvena, mutta putosin Proustiin. Toisaalta minulle on aivan arvoituksellista miten Joyce tähän liittyy. Kundera puhui puolalaisesta (?) Gombrowicz-nimisestä kirjailijasta. Täytyykö tässä opetella puolan konstikasta kieltä? Se olisi hauskaa. Vappuna puhuimme inkarnaatioista ja epäilin olleeni jossakin edellisessä elämässäni puolalais-liettualainen kreivi, tai ehkä baltiansaksalaisia. Olenhan luonteeltani myös karkea. Tämmöisiä ihminen miettii.

Jos 37-vuotiaana ei ole oppinut elämän alkeitakaan niin toivoa ei juuri enää ole. Huomasin nimittäin, etten osaa vieläkään olla ihmisten kanssa. Ehkä olisi syytä keskittyä "kauneuden", "totuuden" ja "hyvän lauseen" etsintään, kun ei perusasioista tule mitään. En voi mennä työkoneelle, kun kissa istuu tuolissa. Tarkoitan nukkuu. Äsken se oli hereillä. Miksi korkealla on niin matalaa. Ketä sitä äänestäisi vaaleissa. Periaatteeni, etten äänestä K-alkuisia puolueita, myös sellaisia jotka alkavat "Suomen" ja sitten vasta se K, niin, ehkä periaatteni yhä pitää. Mitä enemmän periaatteita, sitä tyhmempi ihminen. Tämä lienee totta. Minulla on paljon periaatteita. Esimerkiksi en voi käyttää sanaa "mainio", olen tehnyt luettelon (ei siis: "listan") sadoista sanoista. Näin hullu voi olla ihminen. Periaatteellinen. Tällä viikolla koetellaan ranskan kielen alkeitani. Olen varma, että saan taas jonkun kohtauksen ja pilaan asiani. Kumppanini sanoi, ettei hän voi ymmärtää, miten joku ei pääse läpi autokoulun inisinööriajosta. En minäkään, vaikka ymmärränkin, se on kauhua, masokismia, muistumia varhaisista epäonnistumisista. Kyllä joku voi saada tentistä täydet pisteet "sisällysluettelon lukemalla" ja toinen epäonnistua vaikka on lukenut tarkasti koko kirjan tai kirjat, tehnyt muistiinpanoja, kerrannut. Onneksi en kuulu kumpaankaan ryhmään, paitsi joskus hiukan jälkimmäiseen. En ole erityistapaus, vaan osa yleistä, niin kuin Palsa sanoi itsestään.

Olen kuullut, että kirjoista pitää puhua vasta kun ne on lukenut. Mutta ei minulla lukemiseen jälkeen ole enää mitään sanottavaa. Tai joskus on, usein, mutta on minulla sanottavaa ennenkin ja aikana. Liekö tämä yleisempääkin elämänviisautta. En pidä latelemisista, "niin ja niin pitää tehdä", siitä tuntee ääliön. Hän puhuu elämänviisauksista. Luin viikonloppuna Kunderan Romaanin taiteen ja siinä Kundera sanoo, että on hankalaa oppia, kun elämässä asiat tapahtuvat valmistelematta. Vanhanakin voi olla vain kerran, ensimmäinen kerta menee päin helvettiä varmasti. Tuli mieleen, että moni vanhus on hölmö. Tähän pitäisi lisätä jotakin, että on niitä nuijia muissakin ikäluokissa, semmoista lieventävää pitäisi lisätä, mutta enpä lisää. Toki jo lisäsin. En ole aiemmin lukenut tätä Kunderaa, enkä aio heti lukea enempää vaikka Romaanin taide oli hyvä kirja. Minulla on suuria ennakkoluuloja Milan Kunderaa kohtaan ja taas kerran se ei ole kohteen syytä, vaan niiden tolvanoiden jotka ovat Kunderasta puhuneet. Koko 90-luvun alku meni pilalle sen tähden, että hölmöt jaksoivatkin puhua Olemisen sietämättömästä keveydestä. Toinen karttamani kirja, samasta syystä karttamani kirja, on Saatana saapuu Moskovaan. Olen hyvin ennakkoluuloinen ihminen, epäilemättä asuinalueeni ennakkoluuloisimpia. En sano, että Turun/ Etelä-Suomen/ Suomen/ Euroopan/ maailman ennakkoluuloisin ihminen, tai yksi ennakkoluuloisimmista, se olisi ylimielisyyttä, surkeudessakin olen keskinkertainen. Luin Diderot'n Jaakko Fatalistin (siinä syy Kunderan lukemiseen) ja ihmettelin, miten nämä vaelluskertomukset ovat minulle samalla vaikeita ja nautittavia. Epäilen myös, että olen ymmärtänyt Don Quijoten aivan päin persettä, sain aavistukseni Kunderalta, en muista millä tavoin. Teen tiettyjä romaanitieteellisiä tutkimuksia, koska romaani ahdistaa Hannu Raittilaa. Olen pahoillani, mutta puhun melkein totta, suurimmaksi osaksi, suureksi osaksi ainakin. Tai vähäsen. Haluan selvittää asioita Raittilalle, hän oli hyvin huolestunut asioista 17.3.2009.  Tätä rahvas toki pitää "vittuiluna", vaikkei sitä edes ole. Puhun tosissani. Suurimmaksi osaksi. Ehkä alussa oli ivaa, mutta se häipyi. Alku oli vuosia sitten. Mikä minä olen moittimaan ketään? Virossa ynnä muualla Baltiassa paettiin Neuvostoliittoa, sitten Saksaa ja taas Neuvostoliittoa suonsaarekkeisiin ja kaipaan niihin itsekin. Monien mielestä kuulun suonsilmään. Joel Lehtonen pakeni tavalliseen saareen, joka oli lähinnä luoto, semmoinen pieni kohouma Vanajavedessä.

Viime yönä mietin kategorioita. En minä eilen keksinyt kategoriaa kirjoitukselleni, sitten ajattelin luoda uuden ja pelästyin nopeasti sitä, että laitan nimeksi pompöösiä roskaa. Siis nimi olisi pompöösiä roskaa, tai siis voisi se olla nimeltään Pompöösiä roskaa. Ehkä Ikävyyttä? Turun ikävyyttä olisi jo niin nolo että siirtyisin kellariin asumaan. On monta asiaa, joista ei voi puhua eikä kirjoittaa. Aurinko paistaa ulkona taivaalta. Sisällä lattiasta. Entäs jos harhat ovat sellaisia, että niitä on ollut pitkään, jopa aina, ja niitä pitää "luonnollisina"? Eräs sairaanhoitaja kertoi rouvasta, joka on kolmekymmentä vuotta kuvitellut olevansa prinsessa. Jos hänet nyt "herätetään" niin ei siitä hyvää seuraa, sanoi hoitaja. "Voi vittu mä oon ollu pelle", ja meno hirteen on väistämätön, mutta hoitajan mukaan näitä prinsessoja yritetään "parantaa" kuitenkin. Voi voi. Entä jos joku saisi taottua vaikka Matti Vanhasen päähän, että hän on tämän vuosikymmenen merkittävin suomalainen yksityiselämätunari? Toivottavasti hän ei saa sitä milloinkaan tietää.

Kategoriat.

Katselin tänään Teiskoon ja Pispalaan Näsinneulasta, vai onko se Näsineula. Hahmottelin Kalle Päätalon halkotyömaan sijaa ja vasta nyt älyän, että unohdin etsiä Päätalon anoppilaa. En meinannut uskaltaa lasin lähelle, olisi pitänyt tyhjentää laseja ensin mutta jouduin ihmettelemään sitä, etten enää tai nyt pelkää hississä. Ehkä olen unohtanut hissipelon. Ehkä voisin kirjoittaa Pelkojeni kronikan. Ehkä en sitä tee. Koska hissipelko saapuu takaisin. Mitä kaikkia pelkoja on vielä tulossa.

Aika komea on Pispala yläilmoista katsottuna. Vedet näyttivät kylmiltä. Pispalanharjun alta menee tunneli, käsittääkseni, tai jostakin menee, yhdistää Näsijärven ja sen toisen järven, joka taitaa olla nimeltään Pyhäjärvi. Ehkei tunnelia enää ole.

Ajoimme Alpo Jaakolan patsaspuiston ohi mennen tullen. En ole siellä vieläkään käynyt. Loimaalla asuu persoonallisuuksia, se on tullut selväksi. Omituinen alue tuossa Turun ja Tampereen välissä, semmoista interregnumia, ei sitä löydä kartastakaan, jolla tarkoitan, etten saa alueeseen kiinnekohtia. Tai Suomen keskipiste ja sen ympärys, Piippola sadan tai sadanviidenkymmenen kilometrin säteeltä, ei siinäkään alueessa ole mitään tolkkua. Näiden esimerkkien avulla voin yrittää ymmärtää Pynchonin Vyöhykettä. Liian löysää lienee sanoa, että alue on päissämme, koska siellä on kaikki, kuitenkin.

Eilen kävelin kaupungilla, haalari-ihmisiä juoksenteli siellä ja täällä. Olisinpa heidän yläpuolellaan. Joki juoksi ruskeana, varmistin että aurinko paistoi, jos sitä minulta kysyttäisiin. Kirjastossa istuin kahvilassa ja toivoin, että kahvilat olisivat auki läpi yön. Voisin istua. Olen tullut siihen vaiheeseen, että otan pienen kupin kahvia. Luin kirjasta: "Vanhat asiakirjat osoittavat." Sanat hehkuivat, menin toiseen kerrokseen ja luin aikakauskirjaa. Vieressä vierivät aakkoset, nainen katsoi ikkunasta sisäpihalle. En tahtonut lainata mitään. Ulkona odotin jalankulkijoiden valoissa ja toivoin ettei vihreätä tule milloinkaan. Tahdoin vain olla. Joki oli jäänyt taakseni, ei sitä enää ollut, ylitin radan ja katsoin autojen rekisterikirjaimia. Etsin FES:ää, jos on KES, FTS tai FEL niin sanon Krans Emil Sillanpää, Frans Tmil Sillanpää ja Frans Emil Lillanpää. Toivoin, etten puhunut ääneen. En päässyt varmuuteen. Aurinko syytti taivaalta, sitten tuli esirippu ja katsojat lähtivät pois. Kotona ihmettelin, että on koti. Tahdon vain olla kotona. En milloinkaan poistu kotoa.

Elina Hirvosen romaania Että hän muistaisi saman on kehuttu ihan New Yorkissa asti! Olen romaanista puhunut ennenkin, myös kirjoittanut. Ehkä käännöksellä voidaan peittää latteudet? Eilen näin yliopiston kirjastossa etusivun jostakin ranskalaisesta kirjallisuuslehdestä, en tiedä minkätasoisesta, ja kannessa puhuttiin... Arto Paasilinnasta. Menkää joku kertomaan, että Suomessa on hyviäkin kirjailijoita! Tämmöiset asiat satuttavat, todella. Jouduin kaksinkertaistamaan unilääkeannokseni. Miten selitän asian oivalle tohtorilleni? Hänellä on rakennekynnet, en voi käyttää tuota sanaa, mutta katselen niitä mielikseni. Sanoja.

Jukka Kemppinen vaikeuksissa: osa 1, osa 2.

Kun suojattua elämää elänyt ihminen saa osakseen vastaväitteitä, kauhea poru siitä syntyy. Muistamme tämän ala-asteen koulunpihalta.

Lueskelin Arto Mellerin Runoja, ja miten pääseekään joskus unohtumaan miten hieno runoilija Melleri on miten hän on suomalaisessa maisemassa ihan omansa. Miten. Jopa vaan-sana tuntuu Mellerin käyttämänä hyvältä. Hänellä on siihen varaa. Saatoin lukea Melleriä vappuna ääneen, saatoin vetää encorenkin yleisön välinpitämättömyydestä huolimatta. Luin myös Jalkko Laineelta yhden lunon. Ihan itsekseni luin viime viikolla siis tällä viikolla niin pitkä on viikko runokokoelman nimeltään Naisen paikka, lainasin myös Rimbaudia. Illalla tulee lamaannus, aina. Luin heikossa valossa. Se ei heikennä näköä niin kuin koulussa opetettiin. Tosin koulussa opetettiin muutakin ihan miten sattuu, jos ylipäänsä opetettiin, yleensä keskityttiin liikenne"valistukseen". Mitä helvettiä ala-asteikäisille autoilu kuuluu? Sunnuntai, jo ties monettako päivää. Onneksi huomenna on maanantai. Pääsiäisenä maanantai tuli vasta tiistaina. En oikein pidä juhlapyhistä.